![]()
Oppilaita kajaanilaisessa alkukoulussa oli vajaa 400 vuotta sitten vaivaiset 20. Opettajina toimineiden kirkonmiesten taipuvaisuus juoppouteen ja sitä kautta tehtäviensä laiminlyömiseen johti helposti siihen, että vanhemmat lähettivät jälkikasvunsa parempaan oppiin Ouluun tai Raaheen. Reijo Heikkinen kuvaa väitöskirjassaan esimerkiksi Tuomas Ulanderin kipuilua opettajan tehtävässä 1650-luvun lopulla: opettajan palkkaus oli onnetonta. Jopa niin onnetonta, että opettaja joutui ajoittain näkemään nälkää. Opettajan ammatin heikko arvostus ja pieni palkkaus johti erimielisyyksiin kaupunkilaisten kanssa ja Ulanderin alttiuteen tarttua pulloon. Opetus jäi hoitamatta ja koulupojat sinnittelivät koulussa pitkälle omin avuin, kunnes kaupunkilaisten tyytymättömyys Ulanderin viranhoitoon kantautui myös Pietari Brahen korviin. Vuonna 1659 pidetyssä konventinkokouksessa Ulanderia syytettiin laiskuudesta, juoppoudesta ja virkatehtävien laiminlyönnistä. Brahe määräsi silloisen Paltamon kirkkoherran tekemään tarkastuksen pedagogin töistä. Vuonna 1660 piispantarkastuksen lopputuloksena juopotteleva koulumestari erotettiin. Koulussa oli jäljellä enää vaivaiset kaksi oppilasta. Pappina Ulander sai jatkaa ja vastavuoroisesti hän kanteli kohtelustaan kreiville ja kertoi kärsineensä kajaanilaisten johtomiesten vihasta sekä kateudesta, mikä johtui siitä että he tavoittelivat hänen virkaansa sukulaisilleen. Ulanderin valitukset eivät tuottaneet tulosta ja hän menetti lopulta myös papinvirkansa. Kajaanilaisen opinahjon silloinen jatko näytti kaikkinensa heikolta. Syrjäiseen kaupunkiin oli erittäin vaikeaa saada pätevää opettajaa tai luku- ja kirjoitustaitoista lukkaria. Turun piispa epäili Pietari Brahelle koko pedagogion olemassaolon mahdollisuuksia. Brahea piispan kaupunkia alentavat puheet ärsyttivät. Kajaani oli ilmeisesti Brahen suosiossa ja hän patistikin vastineeksi ankarasti huolehtimaan kaupunkiin kunnon opettajan Turun akatemiasta. ----- Myös kaupunkilaiset olivat huolissaan vallitsevasta tilasta. Brahelle kirjelmöitiin, että ”jokainen jolla on lapsia, täytyy kyyneliä vuodattaen nähdä lasten juoksentelevan kuin lampaiden ilman paimenta!” Erinäisten opettajahankinnan vaiheiden jälkeen, vuoden 1670 tienoilla, alkuperäisen koulumestari Theudschoviuksen palatessa takaisin opettajan työhön ja hänen tekemän hyvän työn jäljiltä Kajaanin pedagigossa oli jälleen liki 40 oppilasta. Tämä oli väestöpohjaan nähden huomattava määrä. Tästä eteenpäin koulu nautti vuosikausia kreivillistä suosiota ja sen huippukausi kesti isoonreduktioon saakka eli vuoteen 1680.
Valtion talouden vaihtelut heijastuivat jo tuolloin koulunpitoon, ja kun teinirahat Paltamosta ja Sotkamosta loppuivat, romahtivat koulun ylläpitoon varatut tulot merkittävästi, eikä köyhiltä kajaanilaisilta löytynyt avustusta koululle. Köyhyys oli hyvä syy jättää jälkikasvu vaille opetusta. Maistraatti vaatikin rangaistuksen uhalla kaupungin porvareita korjaaman koulurakennusta ja 1682 kaupunkilaiset päättivät, että vanhemmat, jotka eivät laita lastaan kouluun, ajetaan ulos kaupungista. Talouden sopeuttamisen keinot olivat moninaiset ja luovat myös 1600-luvun lopun yhteiskunnassa. Mielenkiintoinen yksityiskohta tuolta ajalta on esimerkiksi se, kun Theudschoviuksen jälkeen pedagogion koulumestariksi mietittiin naista, jotta koulun ylläpidon kulut saataisiin pienemmiksi. Miesvaltainen arvomaailma romutti aikeen kuitenkin nopeasti.
Kajaanilainen koulu sai kehittyä rauhassa noin 50 vuotta mutta vuoden 1716 sarkasodan seuraukset tuhosivat paitsi linnan, sen kupeella olevan kaupunkipahasen myös koulun. Kaupunkilaiset joutuivat venäläisten sotavangeiksi ja vangittujen joukossa oli myös pedagogion silloinen opettaja Andreas Hilden. Sodan ja totaalisen tuhon seurauksena Kajaanin kehitys taantui vuosiksi, koska linnan raunioilla ei ollut enää aiempaa sotilaallista merkitystä. Opettaja Hilden vapautui vankeudestaan 1723 mutta vankeusaika oli jättänyt häneen jälkensä. Alkoholisoitunut pappi ei pystynyt enää virkatehtäviensä hoitamiseen. Kajaanilaisen koulun alennustila jatkui pitkälle 1800-luvulle. Syynä tälle oli osin alueen köyhyys ja syrjäisyys, osin koululainsäädännön puutteet. Suomeen säädettiin 1843 uusi koulujärjestys, jossa triviaalikoulut muuttuivat ala-alkeiskouluksi. Kajaanissakin kymnaasi- ja kouluasetus aiheutti sen, että 200-vuotisesta pedagogio-nimityksestä luovuttiin ja kaupungissa alkoi toimimaan entistä suunnitelmallisempi ja säännöllinen ala-alkeiskoulu. Ensimmäiset opettajat olivat heränneitä Paavo Ruotsalaisen ystäviä, mikä kohotti kajaanilaisen koulun myönteistä mainetta uuteen nousuun.
Muutama sana koulukurista ja opetuksesta 1800-luvun koulussa
![]() |
| Z. J. Cleve |
”Lukekaa huomiseksi tuosta tuohon” 1800-luvun koulussa korostui pintapuolinen suorittaminen ja mekaaninen ulkoluku. Kuka osasi läksynsä ulkoa, selvisi, kuka epäonnistui tässä, sai tuntea osaamattomuutensa fyysistesti. Reijo Heikkisen väitöskirjassa kuvataan nykyisen Kirkkokatu 23 tietämillä sijainneen koulun opetusta rehtorin sijaisen Aleksander Wacklinin toimesta. Ruotsinkieliset rehtorin suosikit toteuttivat välitunnilla läksykuulustelun ja ilmoittivat rehtorille läksyjen osaamisen tilasta. Tämän jälkeen rehtori ilmoitti ”primus, hemta ris!”. Primus haki kuuliaisesti rehtorille koulun kellokaapista pajuista sidotun pampun, jolla hän löi rehtorin käskystä osaamatonta yleensä 12 kertaa käsille. Tällainen kurinpito ei ollut tuolle ajalle poikkeuksellista vaan perustui yleiseen tapaan toimia. Opettajien koulutusta ohjasi mm. Cleven opit, josta seuraavassa muutama sananen.
"Järjestys, ankara järjestys on koulun menestyksen ja hedelmällisen toiminnan ensimmäinen ja viimeinen ehto. ... Lasta on kodissa tuettava, kunnes se oppii kävelemään, koulussa komennettava ja äkseerautettava, kunnes se oppii käsittämään järjestyksen tärkeyden ja tottuu asettumaan sen vaatimusten mukaan." Näin kirjoittaa Z. J. Cleve 1886 kirjassaan "Koulujen kasvatusoppi". Cleve kirjoitti teoksen kokonaisvaltaiseksi pedagogiseksi oppaaksi tuolloisen opettajankoulutuksen tarpeisiin.
Yksi sangen yleinen rangaistusmuoto 1800-luvun koulussa oli ruumiinrangaistus. Cleve toteaa sen olleen ammoisista ajoista alkaen varsinainen ja vaikuttavin rangaistuskeino. Hän jatkaa, että ruumiillista rangaistusta on ollut sen vuoksi helppo ymmärtää, "vaikka mahdoton puolustaa sitä kekseliäisyyttä, mitä rankaiseva koulu on osottanut saattaessaan rikollisille oppilaillensa ruumiillista tuskaa." Virallisesti ruumiillista rangaistusta ei enää ollut 1886 koulujen ohjesäännöissä mutta kuten hyvin tiedetään, on ruumiillinen kuritus ollut melko yleistä pitkälle 1960-luvulle saakka. Cleve miettii rangaistusmuodon oikeutusta ja päätyy näkemykseen, että se on tehokas rangaistus ja oikein käytettynä "ei anna fyysilliseltä eikä moraaliseltakaan kannalta katsoen aihetta mihinkään epäilyksiin." Hän täsmentää, että mikään muu rangaistuksen laji ei tuota kuitenkaan yhtä paljon kiusausta väärinkäytöksiin, jonka vuoksi ruumiillinen rangaistus menettää alkuperäisen tarkoituksensa ja muuttuu täysin lasta alentavaksi häpeärangaistukseksi. Yhden esimerkin Cleve kertoo tässä yhteydessä ja kuvaa "erästä Häuberle nimistä "riemu-kollegaa"", jonka kerrottiin "51 vuotta ja 7 kuukautta kestäneellä opettajana-olo ajallaan lyöneen 911,527 kertaa kepillä, 124,010 kertaa vitsalla, 20,989 kertaa viivottimella, 136,715 kertaa vitsalla kämmenelle, antaneen 10,235 suutillikkaa eli lyöntiä suuta vasten, 7,905 korvapuustia, 1,115,800 luunappia (päätä vasten), 22,763 huomautusta s.o. lyöntiä päähän raamatulla, katkismuksella, virsikirjalla tahi kieliopilla; sitä paitsi poikain täytyi seistä polvillansa 777 kertaa herneiden ja 613 kertaa kolmitahkoisen puun päällä, johon vielä tuli että rangaistavat 5,001 kertaa "kantoivat aasia" ja 1,707 kertaa pakotettiin pitämään vitsaa ylhäällä kädessänsä. Kepinlyönneistä tuli noin 800,000 latinankielen sanain ja vitsanlyönneistä 76,000 raamatunlauseiden ja virrenvärssyjen takia. Sama mies ymmärsi käyttää useampaa kuin 3,000 herjaussanaa, joista noin 1,000 oli hänen omia keksimiänsä." Cleve päättää hurjan kuvauksen "jospa kodin tapa ja yhteiskunnan yleinen mielipide salliikin ruumiinrangaistuksen pysäyttämisen, jotta koulu voisi koettaa kaikkia tiettäviä oijennusneuvoja, ennekuin lähettää pois oppilaan... tämä tapahtuu parahaiten sillä tavoin, että laki ruumiillista kuritusta vastaan suojellee jokaista oppilasta... ja että ruumiinrangaistuksen toimeenpaneminen uskotaan rehtorille". Cleve ei siis kieltänyt täysin ruumiillisen kurituksen mahdollisuutta mutta halusi estää opettajan mielivallan. Hän katsoi, että oppilaan tietoisuus ruumiillisen kurituksen mahdollisuudesta yhdistettynä koulun ankaraan järjestykseen loi hengen, joka itsessään ohjasi oppilaita oikeaa käytökseen, eikä koululla muodostunut tällöin tarpeita ruumiilliseen kurituksen käytölle.
Kajaanilainen kansakoulutoimi sen alkuvuosikymmeninä
Reijo Heikkinen toteaa vuoden 1921 oppivelvollisuuslain vauhdittaneen kajaanilaista kansanopetusta kukon harppauksin. Laki toi kuntaan hallinnollisia uudistuksia mutta myös koulutuskustannusten kasvua. Oppilasmäärä kasvoi valtavasti, mikä lisäsi opettajien palkkauksen paineita ja samalla Kajaanin kansakoulun johtokunnassa oltiin vuonna 1921 huolissaan siitä, että Kajaani kuului palkanmaksun ensimmäiseen luokkaan Helsingin, Jyväskylän ja Oulun ohella. Kun 1900-luvun alussa kajaanilaisessa kansakoulussa oli vain kaksi opettajaa, opettajamäärä kasvoi 15 oppivelvollisuuslain voimaantulon aikoihin. Myös oppimateriaalin uudistaminen uuttaa lakia ja opetussuunnitelmaa vastaavaksi aiheutti hyvin samankaltaisia toiminnallisia tarpeita sekä kustannuspaineita, mitä oppimisympäristöjen digitalisointi aiheuttaa kuntiin nyt liksi sata vuotta myöhemmin. Taktiikka oppikirjojen uudistamisen osalta oli sama: oppikirjat päätettiin uudistaa portaittain, luokka-aste kerrallaan!
![]() |
| Kajaanin Lyseo (kuva Marko Kuvaja 2016) |
Kajaanissa oli vuonna 1921 neljä kansakoulua ja oppilaita oli noin 400. Koulut sijaitsivat Brahenkadulla, Kauppakadulla, Purolassa ja Linnankadulla Rimpilänmäen kansakoulu, joka käsitti vain yhden luokkahuoneen. Lisäksi kaupungissa oli seminaarin harjoittelukoulu. Vuonna 1922 kaupunginvaltuusto hyväksyi kansakoulutoimikunnan esityksen uuden kansakoulun rakentamista. Lönnrotin koulu valmistui tuolloin korvaamaan Brahenkadun koulua, jonka tilat siirtyivät kaupunginkirjaston käyttöön. Lehtikankaalle saatiin koulu vanhempien vuosia kestäneen, lasten koulumatkan turvallisuuteen vetoavan kirjelmöinnin lopputuloksena vuonna 1930. Nykyinen Lyseon koulu eli Väinämöisenkadun koulu valmistui 1925. Kauppakadulla sijaitsevan koulun katsottiin olevan sijainniltaan liian levoton sekä myös vaarallinen koulukäyttöön ja kaupunki siirsi koulun toiminnan nykyisen Lyseon valmistuttua Väinämöisenkadun vanhaan kouluun. Koulussa toimii nyt 2010-luvulla vaikeasti kehitysvammaisten lasten koulu. Rakennus on palvellut liki koko historiansa pedagogikaan eteen: väliin kouluna, väliin päiväkotina ja aivan alkujaan seminaarin tarpeita palvellen.
Itse olen toiminut opettajana, koulunjohtajana sekä nykyisin sivistystoimialan johtajana nyt 20 vuotta. Kuntatalouden niukkuus on ollut sivistystoimialan johtajan viran leimallisin piirre. Mutta ei se ole ollut sen helpompaa 1900-luvun alun koululaitoksessakaan. Heikkokuntoiset koulutilat, tilan ahtaus ja talouden niukkuus vaivasivat myös 1930-luvun koulua. Väinämöisenkadun kansakoulun liikuntasalin ja poikien käsityöluokan rakentamisesta oli tarpeesta huolimatta luovuttava vuonna 1931. Koulutilojen ahtaus ja kasvava oppilasmäärä aiheuttivat sen, että koulua käytiin ajoittain jopa kolmessa vuorossa. Yläkoululaiset aloittivat varhain aamulla. Tämän jälkeen kouluun tulivat jatkokoululaiset ja uusi jatkoluokka aloitti koulunsa kello 16 jälkeen. Koululaitoksen määrärahat jäädytettiin ja säästöjä tehtiin kaikesta mahdollisesta. Opetusvälineitä ei hankittu, retkiä ei tehty jos niistä oli kustannuksia, oppilaiden hammashoitoon varattuja rahoja leikattiin ja luottamushenkilöiden kokouspalkkioita ei nostettu anomuksista huolimatta. Opettajien palkat joutuivat syyniin joulukuussa 1931, jossa päätettiin alentaa kaikkien muiden paitsi perheellisten opettajien ja vahtimestareiden peruspalkkaa kolme prosenttia – paikallinen kilpailukykysopimus oli syntynyt! Nykyinen tai mennyt kuntatalouden niukkuus ei ole myöskään vain kajaanilainen ongelma: sama se on ja on ollut kaikkialla, kun vain hieman seuraa ympärillä olevaa uutisointia. Tässä esimerkki vuodelta 1914: ”
Kansakoululaitos rasittaa kuntia vieläpä melko suurilla summillakin. Melkein kaikissa tilaisuuksissa, joissa kansakoululaitoksen edistämistä ajatellaan, kuulee asian vastustajain aina parhaimpana valttinaan viskaavankin esille väitteen: kansakoulut rasittavat jo nyt kuntia liiaksi. … Valitus, että koulut rasittavat, on tuonut mukanaan erinomaisen voimakkaan säästämisinnostuksen. Säästäminen onkin erinomaisen kiitettävä avu. Mutta silti pitää paikkansa sananlasku ”pennin säästö tekee usein markan vahingon”” Tähän tapaan kirjaili vuonna 1914 Olga Karlsted julkaisussa ”
Kasvatus ja Koulu”. Hän jatkaa kirjoituksessaan silloiseen koulurakentamiseen liittyen kritiikkiään ”
Toinen väärä säästämistapa on se, että (koulujen) rakennusurakat annetaan minkälaisille rakentajille tahansa, kunhan vain tekevät alimman tarjouksen. Tällöin ei muisteta, että kolmen markan räätäli tekee kuuden markan vahingon. Seurauksena on, että heti alkaa loppumaton korjailu mutta sittenkään ei saada suojia (kouluja) sellaisiksi, että niissä ilman suurempaa terveydenvaaraa voisi asua.” Deja vu! Sinänsä lohdullista, että hyvin samankaltaisten, ihmisten tekemien ja kokemien, ongelmien äärellä on eletty ja töitä tehty vuosikymmenet, jopa vuosisadat.
Millaisin opetus- ja kasvatusteoreettisin opein on tultu 2000-luvun kouluun?Kun pikakelataan 1900-luvun suomalaisen opetusopin eli didaktiikan painotusten kehittyminen 1930-luvulta alkaen kohti nykypäivää, on siitä löydettävissä seuraavat vuosikymmeniin sidoksissa olevat vaiheet:
- 1940- ja 1950-luku (jälleenrakennus ja teollistuminen): Kasvatusfilosofispainotteinen tarkastelu väistyi kokeellisen ja psykologisen tutkimusotteen tieltä.
- 1960-luku (talouden kasvu ja teknologiaa kouluihin): Kasvatusnäkemys teknistyi ja puhuttiin ns. behavioristisesta oppimiskäsityksestä.
- 1970-luku (tunnustettu hyvinvointivaltio, demokraattisen kansalaisen ihanne ja vapaan kasvatuksen aate): Uusi sukupolvi halusi kasvattaa lapsensa siten, kuin itse olisivat halunneet kasvaa. Naturalistiset ja marxilaiset aatteet painottavat hyödyllisten kansalaisten kasvattamista. Tasa-arvoisuuden ja -vertaisuuden ideologia ohjasivat kasvatustoimintaa. Opettajat olivat demokratian esimerkkejä ja laskeutuivat alas kateedereilta.
- 1980-luku (materialististen arvojen rinnalle nousivat jälleen ihmisen henkisyyttä painottavat kasvatusnäkemykset): Lapsikeskeisyyden ideologia valtasi sijaa sosiaalisesti ohjautuneen demokraattisen yhteiskunnan rinnalla. Behavioristinen oppimiskäsitys väistyi kognitiivisen oppimisnäkemyksen tieltä.
- 1990-luku (huikea informaatioteknologinen kehitys): Kasvatuksellista ajattelua ohjasi, konstruktivistinen oppimiskäsitys, jossa tieto käsitetään suhteellisena ja oppilas aktiivisena toimijana, joka käsittelee tietoa omaan aiempaan kokemukseensa perustuen.
![]()
Pysähdyn 1980-luvulle. 1980-luku oli kajaanilaisen peruskoulun kentällä yhdenlainen kultainen vuosikymmen näin jälkeenpäin tarkasteltuna. Opettajankoulutus eli vahvaa nousukautta ja tämä heijasteli hyvää myös kaupungin peruskouluihin sekä yleensä yleissivistävän koulutuksen kehitykseen. Vaikka koulurakentamisen vilkkain kausi oli takanapäin, eli perusopetus hyviä taloudellisia aikoja ja opetuksen suuntaviivat olivat selkeät. Maailma oli vielä hetken seesteinen. Tämä väitteen lausun omista koulukokemuksistani ja nykyisestä virkatehtävästä käsin arvioituna. Opettajia täydennyskoulutettiin säännöllisesti ja suunnitelmallisesti uuden peruskoulun pedagogiseen henkeen. Kaupungissa oleva opettajankoulutuslaitos, myöhemmin -yksikkö, tarjosi päteviä opettajia ja sijaisia kouluille sekä jatkokoulutusmahdollisuuksia opettajille. Kouluissa jokaiseen lukuaineeseen oppilaat saivat vuosittain tuliterät luku- ja työkirjat. Kouluruuan lisäksi kouluissa tarjoiltiin iltapäivisin välipala. Terveystarkastukset olivat takuuvarmasti säännölliset ja kouluissa kiersi säännöllisesti ”hammastäti”, joka ohjasi lapsia oikeaoppiseen hampaiden hoitoon. Jokaisella lapsella oli mahdollisuus harrastaa halutessaan koulun erilaisissa kerhoissa. Valtionavut olivat niin suuret, että kuntaan kannatti palkata uusia opettajia. Kun nyt peruspalvelujen valtionavustus kattaa noin 25 % kustannuksista, oli valtionosuusprosentti tuolloin liki 90. Opettajat ja erityisesti rehtorit nauttivat lisäksi kohtuullisen hyvää palkkaa. Muistelen esimerkiksi rehtoreiden olleen verotietojen perusteella listan kärkipäässä ansiotuloissa. Osin ansiokkaan opettajankoulutuksen, osin taitavien viranhaltijoiden toimesta, Kajaanilainen peruskoulu oli vahvasti mukana valtakunnallisessa opetuksen kehittämistyössä ja myös suunnan näyttäjänä. Peruskoululaisten ikäluokat olivat huomattavasti suuremmat kuin nyt: jos Kajaanissa on tänä lukuvuonna noin 3 650 peruskoululaista, oli vastaava luku 1980-luvulla 5 000 oppilaan paikkeilla. Ihmisiä tarvittiin rakennuksilla, kaupoissa, pankeissa ja tehtaissa. Kostamusta rakennettiin ja suuret ikäluokat olivat tuolloin vielä nuoria, mikä osaltaan takasi elinvoimaa alueelle. Koulurakennusten suhteen, jos ulotetaan tarkastelua 1970-luvun loppuun, Kajaaniin rakennettiin Soidinsuon ja Nakertajan koulut, Rinnekoulun viipalekoulu sekä Lohtajan koulu. Huomionarvoista on, että Kajaani oli siirtynyt peruskoulujärjestelmään sen toisessa aallossa 1973. Tämän kehitysaallon laineet liplattelevat vielä edelleen rannoillemme. Lääninkouluttajat sekä merta edemmäs suuntautuneet opettajien täydennyskoulutukset jättivät vahvan jäljen silloiseen opettajakuntaan. Vielä 2000-luvun alussa nuori opettaja sai kuulla lähes myyttisistä Heinolassa järjestetyistä opetussuunnitelmaan ja metodeihin liittyvistä täydennyskoulutuksista.
Miltä koulussa näyttää tänä päivänä?Suomalaisen peruskoulun sanotaan elävän tällä hetkellä sen suurinta murrosta sitten peruskoulujärjestelmään muuttumisen jälkeen. Perusopetuksen OPS uudistettiin 2010-luvun alusta alkaen ja uusi OPS otettiin käyttöön kouluissamme tänä syksynä. Osa on totta kai sitä mieltä, että mitään uutta ja mullistavaa ei ole tapahtunut vaikka uusi opettajasukupolvi suunnittelee yhdessä luokkarajat ylittäviä monialaisia oppimiskokonaisuuksia eli eheyttää opetusta eli toteuttaa kokonaisopetusta eli mahdollistaa kokonaisvaltaisten ilmiöiden parissa oppimisen. Vain yksi uudistuksen ulottuvuus mainiten. Ei pedagogiikkaan todellakaan ole syntynyt tämän myötä mitään uutta, jota ei tiedettäisi. Ei ole syntynyt 1990-luvullakaan, eikä 1980-luvulla. Nämä pedagogiset ”uudistukset” ovat keksitty jo kauan sitten. Jälkiä voidaan hakea esimerkiksi William Jamesin tai John Deweyn kasvatusfilosofiasta. Miksei myös Mikael Soinisen tai Juho Hollon ajattelusta. Tai jos vielä kauemmas halutaan mennä keksinnössä, on haettava syypäätä heidän taustafilosofeistaan ja teoreetikoistaan. Ehkä merkittävintä nyt ja tulevaisuudessa on se, että opetussuunnitelmaan on kirjattu velvoitteeksi toteuttaa mm. oppilaan aktiivisuutta, osallisuutta sekä yhteistoiminnallisuutta edistävien oppimisympäristöjen toteuttaminen koulun toiminnassa ja koulun toimintakulttuuria on kehitettävä kaikissa suomalaisissa kouluissa tässä suunnassa. Merkittävää on se, että koko koulun rintamalinja liikkuu nyt näiden tavoitteiden suuntaisesti, kun aiemmin tällaisesta motivaatiota ja oppimisen iloa edistävästä toiminnasta saivat nauttia vain ne oppilaat, joiden opettaja sattui olemaan kiinnostunut ja innostunut toteuttamaan tällaisia metodeja!
Uudistukset ja muutokset aiheuttavat luonnollisesti aina huolta. Opetuksen kehittäminen ja opetuksen uudistamisen tarpeet ovat olleet vilkkaan julkisen keskustelun kohteena 2010-luvun. Uuden opetussuunnitelman mukaista aikaa on eletty nyt noin neljä kuukautta. Digiuskovaiset uudistajat ja kasvua sekä hyvää oppimista mielestään turvaavat opettajat tuntuvat hieman turhanpäiväisestikin kinaavan uudistuksen kulmista ja tarpeellisuudesta. Jokainen meistä tähtää aivan samaan: parempaan oppimiseen ja kasvuun.
2000-luvulle tultaessa kasvatuksen ja hyvinvoinnoin roolit ovat vahvistuneet ja teknologinen rynnistys koulujen toimintaan on vahvistunut. 2016 vuoden perusopetuksen opetussuunnitelmassa painotetaan arvoissa yksilöllisyyden, sivistyksen ja hyvän kasvun merkitystä. Pedagogisesti korostuvat oppimisen ilo, ymmärtäminen, oppilaan aktiviinen ja tekevä rooli sekä vahva tulevaisuusorientaatio kaikessa koulutoiminnassa ja sen pedagogisten käytänteiden toteuttamisessa. Koulukuri on aihe, joka puhuttaa edelleen. Moniarvoinen ja materialistinen maailma asettaa lapsen kasvulle ja tasapainoisen psyykeen kehitykselle omat haasteensa: ongelmien käsittely ei ole yhtä helppoa ja suoraviivaista, kuin menneinä aikoina. Yksilöllisyys ja yksilön yksilöllisyyden arvostaminen ovat arvoja, joista pidetään tiukasti kiinni. Tämä kokonaisuus asettaa koulun haasteeseen, joka purkautuu keskusteluna, jossa painottuu mm. opettajien työssäjaksaminen, ammatin arvostaminen, oppilaiden ja vanhempien käytös opettajia kohtaan, koulukiusaaminen ja siihen puuttuminen. Lääkkeiksi ehdotetaan opettajien suurempia toimintavalmiuksia ja tiukempaa kuria. Itse lähestyn asiaa tekemisen ja arvostamisen näkökulmasta. Jos koulussa ollaan esimerkiksi tilanteessa, jossa mietitään oppilaan erottamista koulusta tai siirtämistä huonon käyttäytymisen vuoksi toiseen kouluun, ollaan lähtökohtaisesti epäonnistuttu koulun tärkeimmässä tehtävässä eli koulun toimintakulttuurin kehittämisessä yhteisöllisyyttä, oppimisen iloa ja innostusta edistäväksi.
Kajaanilainen peruskoulu porskuttaa edelleen kehityksen kärjessä vaikka emme enää ole päässeetkään nauttimaan opettajankoulutuksen myötävaikutuksesta ja myönteisestä kehittävästä ja kasvatustiedettä edistävästä ilmapiiristä. Kun opettajankoulutus lakkasi Kajaanissa 2013, päätimme että emme jää kuitenkaan vellomaan ison menetyksen vuoksi. On tehtävä itse entistä enemmän ja myös mahdollisimman näkyvästi töitä opetuksen kehittämisen eteen. Kajaani on ollut aktiivisesti mukana valtakunnan tason kehittämistyössä niin opetussuunnitelmauudistuksen valmistelussa, oppilas- ja opiskelijahuollon kehittämisessä kuin opetuksen digitalisaation sekä digitaalisten oppimisympäristöjen kehittämisessä. Opettajille on järjestetty säännöllistä täydennyskoulutusta opetuksen uudistuksiin liittyen.
![]()
Peruskoulujen peruskorjaaminen jäi talouden laman jalkoihin ja korjausvelkaa pääsi kertymään 1990-luvulta alkaen melko runsaastikin. Nyt 2010-luvun vaihteessa ja sen jälkeen Kajaanissa on peruskorjattu tai uudisrakennettu peruskouluja noin 35 miljoonalla eurolla. Kätönlahden alakoulun peruskorjaus ja laajennus päiväkotitoimintaan valmistui 2010 (noin 6 miljoonaa euroa), Keskuskoulun peruskorjaus valmistui 2013 (noin 10 miljoonaa euroa), Lehtikankaan uudisrakennus monitoimitalo valmistuu 2017 (koulun osuus noin 16 miljoonaa euroa), Nakertajan koulua laajennetaan ja sinne rakentuu uudisrakennusosa 2017 (noin 1 miljoonaa euroa), lakkautettu Normaalikoulu otettiin ensin päiväkotikäyttöön (2013) ja syksystä 2016 alkaen siellä on toiminut päiväkoti sekä peruskoulun 1-2-luokat. Lisäksi tällä hetkellä suunnitellaan vuonna 1925 valmistuneen Lyseon eli Väinämöisenkadun koulun peruskorjausta, jonka alustava kustannusarvio on noin 15 miljoonaa euroa. Peruskorjauksen on tarkoitus alkaa joko 2018 tai 2019, riippuen päätöksenteosta.
LopuksiNäin itsenäisyyspäivän kynnyksellä isänmaallisuus on monien mielessä päällimmäisenä ajatuksena. Koulut ovat keskiössä lasten ja nuorten kasvattamisessa terveeseen isänmaallisuuteen. Terve isänmaallisuus on tervettä itsekunnioitusta, joka perustuu terveeseen itsetuntoon ja itsetuntemukseen. Terve isänmaallisuus ei vieroksu tuntematonta, se ei pelkää toiseutta. Opi oma tilasi, anna arvo toisillekin. Siihen kiteytyy minun isänmaallisuuteni yksi keskeisistä arvoista. Hyvän kasvatuksen, hyvän koulutuksen sekä näistä kumpuavan korkean sivistyksen kautta Suomi on ammentanut ja ammentaa myös tulevaisuudessa terveen itsetunnon, osaamisen ja ihmisyyttä arvostavan sivistyneen kansallisen kulttuurin rakennusainekset. Suomalainen koulutus on kymmenien sukupolvien työn ja koulutusta arvostavan yhteiskunnallisen toiminnan tulosta. Tämän ansiosta suomalaisesta koulutuksesta on muodostunut yksi kansallisaarteemme.
Kirjoituksen taustalla käytetyt lähteet
Reijo Heikkinen 1995. Kasvatus ja koulutus Kainuussa
Koulutiellä 1985. Kajaanin Yhteiskoulusta Vuohenki - Väinämöiseen
Z. J. Cleve. 1886. Koulujen kasvatusoppi. Suom. J. G. Sonck. Huvudstadsbladetin kirjapaino.
Olga Karlsted 1914. Kansakouluko rasituksena kunnille? Kasvatus ja aika 1914
Työhuoneessani on kohtuullisen hyvä kasvatustieteen "käsikirjasto". Digitaalisesta ajasta huolimatta pidän kirjoista ja luotan kirjan voimaan. Kirjasto sisältää teoksia ja tietoa, mitä ei voi löytää verkosta. Otin luettavaksi teoksen "Opetuksen mahdollisuuksia - keskustelua tiedosta, oppimisesta ja kasvatuksesta" (1990). Kirja käsittelee opetuksen kehittämistä ja teos perustuu silloisen Kouluhallituksen pyrkimykseen opetuksen kehittämiseksi. Kajaanin kaupungin entinen opetuspäällikkö Esko Piippo oli myös kirjoittanut teokseen oman osuutensa. Kajaani ja Teppanan koulu oli tuolloin yksi edelläkävijä opetuksen eheyttämisen toteuttamisessa. Kirjan esipuheessa Yrjö Yrjönsuuri ja Reijo Laukkanen kirjoittavat, että "tiedon nopea uusiutuminen ja lisääntyminen edellyttää koulun opetusta ja kasvatusta koskevien johtopäätösten tekemistä. Tarvitaan uusia ratkaisuja siitä, mitä tietoja koulussa on tarkoituksenmukaista opettaa ja opiskella, miten tietoon tulee suhtautua ja miten käyttää." Esko Piippo kirjoitti teoksessa julkaistussa artikkelissa "Eheytetty opetus antaa oppilaan tietotyölle parempia edellytyksiä": "koko koulutyön sisältöä säätelevän opetussuunnitelman selkeä oppiainejako ja sitä seuraava tuntijako rytmittävät peruskoulun opetus- ja kasvatustyötä 45 minuutin tieto- ja taitopaloihin. Tämä pilkkoo oppikirjojen tiedon pieniksi pätkiksi, mekanisoi oppilaan työskentelyn, opettajan työtavat sekä heidän inhimillisen vuorovaikutuksensa. ...perinteisesti opettaja ottaa opetussuunnitelman oppikirjasta. Opetuksen eheyttämiseen pyrkivän opettajan on välttämätöntä uudelleen strukturoida opetussuunnitelma."
Kasvatustieteellisen tutkimuksen määrä, erityisesti väitöskirjojen määrä, on kasvanut merkittävästi 2000-luvulle tultaessa. Otteita voisi siten koota lähes mistä tahansa teoksesta. Viittaan hyllystä nostettuun Jukka Törnroosin (2004) väitöskirjaan "Opetussuunnitelma, oppikirjat ja oppimistulokset" sekä omaan 2006 julkaistuun väitöskirjaani "Kielikylpyopetuksen kulttuuripedagoginen perusta". Törnroos kuvaa opetuksen olemusta kirjassaan seuraavasti: "...opettaja pyytää oppilaita ottamaan kirjat esille... opettaja lukee opettajanoppaan tehtävät, joiden vastaukset merkitään kirjaan valmiisiin ruudukkoihin. Seuraavaksi voidaan joko tarkistaa kotitehtävät tai opettaja opettaa taululla uuden asian. ... esitetty kuvitteellinen matematiikan tunti tuo varmasti monelle tuttuja muistoja omalta kouluajalta, ja vastaava tilanne toistuu yhä joka päivä lukuisissa koululuokissa ympäri maailman." (s. 11.) Oppikirjan ja valmiin materiaalin rooli on vahva ja 1990-luvun pyrkimykset eheämpään ja elävämpään kouluun eivät lyöneet läpi. Syyksi tälle katson olevan koulun atomistisen tietokäsityksen, joka toivottavasti nyt 2020-luvun koulussa alkaisi murentua. Kirjoitinkin omassa väitöskirjassani seuraavan tekstiosuuden OPS2014 uudistukseen liittyen. Teksti on peruja vuoden 2004 tienoilta: "Arvioitaessa uuden opetussuunnitelman perusteiden sisältöä (Opetushallitus 2004) havaitaan se atomistisuus, yhdistettynä yksilölliseen suoriutumiseen, mikä vaikeuttaa opetuksen eheyttämispyrkimyksiä. Joukko erinäisiä tietoja ja taitoja sekä keinoja näiden saavuttamiseen sekä toimivan ja tuottavan kansalaisen määreitä ohjaavat ajattelua. Opetuksen tavoitteet sekä samanaikainen pyrkimys konstruktivismin hengen luomiseen, edellä esitetyin tavoittein, johtavat ristiriitaan tiedon ja toiminnan yhteensovittamisessa. Nykyisen opetussuunnitelmauudistuksen avulla on vaikea muuttaa koulujen toimintaa kasvattavaan suuntaan. Oletettavasti vanha tietopainotteisuuden henki saa vain uusia ja entistä mutkikkaampia muotoja." (s. 149.) Hannu Laaksola (2002) totesi Opettaja-lehden pääkirjoituksessa seuraavaa vuoden 2004 OPS:n sisällöstä ”… Nyt annettavat uudet ohjeet ovat selkeästi laajemmat ja tarkemmat kuin vajaan kymmenen vuoden takaiset. Nyt pyritään lisäämään alueellista tasa-arvoa ja arvostelun yhtenäisyyttä.… alkuopetuksen kirjojen sisältöön tulee lisää vaativuutta. Tämän vuoksi uudistustyötä onkin tehty tiiviissä yhteydessä kustantajien kanssa. …Uusien opetussuunnitelmien käyttöönottoa puoltaa sekin, että koulutus on aiempaa enemmän suurennuslasin alla. Sitä arvioidaan tuloksellisuuden perusteella ja jo kansainvälisten mittausten vuoksi tarvitaan selkeitä kriteereitä. Yhteiskunnallinen tilivelvollisuus koskee myös koulua." (mts. 352.)
